Mielipiteet

Suomalaista melankoliaa Pariisissa

Olimme olleet serkkuni kanssa vajaan viikon Pariisissa, kun päädyimme kuuntelemaan suomalaisia pop-, rock- ja iskelmäkappaleita yöpaikassamme. En enää kunnolla muista, mikä toimi katalyyttinä melankoliselle musiikkihetkelle, mutta vajaan tunnin verran ennen kaupungille lähtöä kannettava tiekone oli tervalla, kyynelillä ja katumuksella täytetty jukeboksi.

Kuuntelimme biisejä erityisesti sanoitusten näkökulmasta. Session alussa soi muun muassa Jukka Takalon tuorein single Joki rakastaa jokaista soutajaa. Kappale kertoo tulkintani mukaan menneisyyden painolastista, kipeistä päätöksistä, jotka on tehty tietoisina seurauksista, mutta silti teot painavat mieltä vielä vuosienkin päästä.

”Tein minkä tein, en anteeks saa / Sana pitää ja synnit kannetaan / Vain joki voi mut armahtaa.”

Kappaleen sanoitukset kertovat suoraan, että ikävät asiat on tehty joen kustannuksella ja ainoastaan joki voi hyväksikäyttäjänsä armahtaa. Mutta kuten hyvät lyriikat tekevät, ne toimivat metaforana laajemminkin.

Olimme samaa mieltä siitä, että neljän kotimaisen ikihongan Pate Mustajärven, Topi Sorsakosken, Harri Marstion ja Jorma Kääriäisen tulkitsema Mä elän vieläkin -kapple on sävellyksenä hieman monotoninen, mutta sanoitukset voisivat toimia laululyriikkakurssilla esimerkkinä taidokkaasta iskelmätekstistä. Kappale kertoo jääräpäisyydestä, sinnikkyydestä ja yksinäisyydestä neljän suomalaisen arkkityypin kautta. Tavallinen sälli tuomitaan puukkojunkkarina, sotilas kaatuu rintamalla, tukkijätkä joutuu veden varaan ja iskelmätähti siirtyy tuonpuoleiseen viinaan hukkuneena.

”Mä nousin tähtiin, palata en sieltä voi / Mä elän vieläkin / Mun levyt vielä soi.”

Jokainen säkeistö on selväsanainen mininovelli, joka välittää tehokkaasti ikonista kuvastoa.

Ihmettelimme suuresti sitä, miten Topi Sahan nerokas Kolme veljee -biisi ei ole Suomessa tunnetumpi kappale. Sävellys, sovitus ja sanoitukset ovat yhdistelmä Bruce Springsteenia ja J. Karjalaista.

Lupasin tehdä kaiken oikein / Susta onnelisen, ostaa hopeat / Mut mussa asuu kolme veljee /Rujo, rampa ja sokea.”

Koko tarina kerrotaan oikeastaan noilla kappaleen ensimmäisillä riveillä ja loppubiisi ainoastaan tarkentaa teemaa, mutta tekee sen sydäntä särkevän koskettavaksi. Mutta hetkinen, miten tähän tilanteeseen päädyttiinkään?

Oven takana odottaisivat vilkkaat kahvilat, taidehistorian tunnetuimpia töitä esittelevät museot, helteiset puistot ja sadat kirjakaupat, mutta jätkät istuvat neljän seinän sisällä kuuntelemassa surumielisiä sanoituksia ja haikeita säveliä.

Ei sunkhaan pojila ollu koti-ikävä?

Kirjoittaja on torniolaislähtöinen kirjailija