Ihmiset 

Isoäiti oli rohkea nuori nainen, joka rakastui saksalaiseen sotilaaseen – Lapin sodan alkaessa oli tehtävä vaikea päätös nopeasti

Annikki Pennanen lähti rakkauden perässä Saksaan ja palasi kotiin taaperon kanssa. Satu Saarinen kirjoitti äidinäitinsä tarinan yksiin kansiin.

Sota toi saksalaiset Kemiin. Lapissa heitä oli 1940-luvun alussa noin 200 000, Kemissäkin tuhansia. Kemin lentokenttä oli strategisesti tärkeä, joten sitä rakennettiin ja korjattiin. Samoin piti rakentaa paljon muutakin, esimerkiksi parakkeja asuttavaksi. Koska suomalaiset miehet olivat osaltaan rintamalla, naisten työpanos oli suuri. Etenkin kielitaitoisille oli tarjontaa. Tarvittiin esimerkiksi sähköttäjiä ja konttoristeja. Yksi konttoristeista oli 23-vuotias Annikki Pennanen.

Vaikka sota varjosti kaikkea, senkin keskellä oli nuorilla kemiläisillä aikuisilla arkea ja juhlaa. Oli pyöräretkiä ystävien kanssa, uimarantapäiviä, elokuvissa käymistä, iltaelämääkin. Saksalaiset toivat pohjoiseen säpinää.

Annikki tutustui ja ihastui saksalaiseen sotilaaseen Reinhold Rascheen, jota hän kutsui Peteriksi. Pariskunta vietti aikaa yhdessä ja taisipa rakastuakin.

Sitten tulivat aselepoehdot.

Annikin elämään sota-ajan Kemissä ja myöhempiin vaiheisiin on uppoutunut hänen tyttärentyttärensä Satu Saarinen, joka kirjoitti isoäidistään kirjan Annikin sota ja rauha.

Saarista kiehtoo, miten elämä jatkui Kemissä sodasta huolimatta. Nuoret aikuiset tarttuivat sotatilan mahdollistamiin tilaisuuksiin. Voisi jopa sanoa, että nuoret saivat elää kuin viimeistä päivää.

– Sitä paitsi jatkosota näkyi eri lailla Kemissä kuin Kannaksella kesällä 1944, Saarinen huomauttaa.

Annikin päiväkirjamerkinnät ja muu lähdemateriaali maalaavat kiehtovaa kuvan 40-luvun alun Kemistä. Niistä selviää paljon, mutta ei tietenkään kaikkea. Ei ole esimerkiksi selvää, miksi Annikki kutsui ihastustaan Reinholdia Peteriksi. Ehkä se oli parin keskenäinen vitsi, ehkä hän nappasi nimen elokuvasta tai laulusta, ehkä jostakin muusta syystä.

Aselepo Neuvostoliiton kanssa tarkoitti, että saksalaisten piti lähteä Lapista. Annikki halusi lähteä Peterin mukaan.

Annikin lähtö Kemistä oli nopea. Lähtöä edeltävänä päivänä häneltä jäi päiväkirjamerkintä syntymäpäiville osallistumisesta. Viimeisenä merkintänä on tieto siitä, että Suomi haluaa solmia rauhan, sitten päiväkirjamerkinnät loppuvat.

Saarinen selvitti, että viimeistä päiväkirjamerkintää seuraavana päivänä Annikki ja Peter menivät kihloihin, jotta Annikki pääsisi Peterin mukaan. Annikki pyöräili Kemin asemalle ja jätti pyörän sinne. Ei ole tiedossa, kirjoittiko hän edes kirjelappua kotiin.

Annikki meni saksalaisten ja muiden lähteneiden naisten kanssa Lemmenjoen suunnalle Norjaan ja oli siellä töissä sihteerinä saksalaisille. Peter tuli perässä. Sieltä Annikki matkasi kahden kuukauden ajan kuorma-autolla, laivalla ja junalla Norjan halki Saksaan. Annikilla ei voinut olla varmuutta, miten Peterin perhe ottaisi hänet ja tytön vastaan.

Saksassa syntyi Annikin ja Peterin tytär Gabi, Satu Saarisen äiti.

Annikki ja Peter eivät tienneet elävänsä maailmansodan loppuaikoja tai Lapin sodan alkua.

Sota-ajan suhde saksalaisiin on Saarisen mielestä paljolti hiljaisuuden ja häpeän historiaa, mutta Saarinen halusi kirjallaan näyttää, ettei näin ole kaikissa perheissä ja suvuissa. Annikin ja Peterin tarinasta ei koskaan vaiettu Saarisen lapsuudenperheessä. Annikki vastaili, kun häneltä kysyttiin ja esimerkiksi opetti saksaa lapsille.

Juuri läheisten tuen ja hyväksynnän merkitys oli kirjan kenties suurin opetus. Suomalaisnaisen ja saksalaismiehen suhteita saatettiin paheksua Suomessa ja myös Saksassa. Silti molempien perheet tukivat Annikkia ja Peteria.

– Heillä oli tuplasti tukea ja oli se rakkaus, joka kantoi.

Annikin tarina on mikrohistoriaa maailman suurten tapahtumien sisällä. Annikki esimerkiksi kirjoitti innostuneena matkansa jännittävistä vaiheista 29.4.1945. Seuraavana päivänä Hitler tappoi itsensä. Edellisenä päivänä Mussolini teloitettiin.

– Annikki ja Peter eivät tienneet elävänsä maailmansodan loppuaikoja tai Lapin sodan alkua. Sodat nimetään vasta myöhemmin, Saarinen sanoo.

Yhden naisen tarinan lisäksi Saarinen kuvailee kirjaansa myös feministiseksi. Annikki oli nuori nainen ja itsenäinen toimija, joka venytti sen rajaa, mikä oli kemiläiselle nuorelle naiselle mahdollista. Rakastuminen, ohjien ottaminen omiin käsiin.

Saarinen itse oli tuntenut Annikin aina rakkaana isoäitinä, ja nyt hän tutustui 23-vuotiaaseen Annikkiin, joka ei ollut vielä kenenkään äiti tai isoäiti.

Vielä enemmän hän tutustui kirjan tekemisen aikana Peteriin eli Reinholdtiin, joka oli muutakin kuin perhealbumin kuvien komea, salskea sotilas tai mukavannäköinen pikkupoika.

Heillä oli tuplasti tukea ja oli se rakkaus, joka kantoi.

Annikki ja Peter eivät lopulta päätyneet naimisiin tai elämään elämäänsä yhdessä. Annikki palasi Suomeen, Peter jäi Saksaan.

Saarinen ajattelee, että ei ole mitään yhtä syytä, miksi he eivät eläneet elämäänsä loppuun asti yhdessä. Peter ei saanut lähteä Annikin mukaan, kuten eivät monet muutkaan sotaan osallistuneet saaneet poistua Saksasta. Annikki puolestaan halusi takaisin kotiin.

Yhteydenpitoa ei ollut kuten nyt, ei ollut facetimea tai tekstareita, vain kirjeitä, joita Annikki ja peter lähettelivät aluksi tiuhaan. Ajan mittaan kirjeiden lähettely hiipui postikorteiksi.

Osansa oli silläkin, että rakastavaiset olivat sodan päätyttyä vielä nuoria, 25- ja 23-vuotiaat.

– Tapahtui se mitä luonnollisesti tapahtui, Saarinen pohtii.

Mitään eropäätöstä ei Annikin ja Peterin kirjeenvaihdosta ilmene, mutta molemmat menivät 50-luvulla uusiin naimisiin. Gabi sai molemmilta puolilta uusia sisaruksia.

Annikki siis palasi Saksasta Suomeen pienen vauvan, Gabin, kanssa.

Jos menomatka Saksaan oli pitkä, paluu Suomeen oli vielä pidempi, ja vaarallinen. Gabi-tytär oli sairaana, ja Annikki joutui leirille Puolaan, jossa oli kurjat olot ja vähän ruokaa. Yhtenä yksityiskohtana Annikin kirjeistä ja merkinnöistä selvisi, että leirillä lattiat niin likaiset ettei Gabi voinut edes opetella kävelemään.

Annikin neuvokkuudesta ja päättäväisyydestä kertoo, että hän ja Gabi pääsivät palaamaan Suomeen neuvokkaasti toisen naisen nimellä. Leirillä kuulutettiin matkaan lähteneitä, ja kun kuulutettua nimeä ei löytynyt, Annikki hyödynsi mahdollisuuden ja ilmoittautui tuoksi kuulutetuksi naiseksi. Paluu Suomeen tapahtui Tukholman kautta Turkuun ja sieltä Hankoon, jonne naiset ja lapset kerättiin.

Hangossa Annikki sai parempaa ruokaa, ja olot olivat muutenkin paremmat. Tuolta ajalta Annikin kirjeenvaihto kotiin on hyvin tallella ja myös hyvin kiinostava. Hildur-äiti lähetti tälle rahaa sekä esimerkiksi lättyjä, lohta ja jopa huulipunan. Ajatukset olivat kotimaassa muutenkin jo arkisempia: mihin katosi pyörä, jolla Annikki oli aikanaan lähtenyt asemalle Kemissä?

Monia Saksaan lähteneitä naisia epäiltiin maanpetoksesta. Niin Annikkiakin. Epäilyt kuitenkin poistuivat ja Valtiollinen poliisi teki päätöksen, että Annikki saa palata Kemiin, hänen ei tarvinnut edes ilmoittautua nimismiehelle kotonaan.

Niinpä Annikki palasi kotiin, vanhempiensa luo Kemin Väinölään ja kirjoitti päiväkirjaansa: ”Zu Häuse. Wunderbar”.

Kotona. Ihanaa.