Kolumnit

Höllää vähän, rakas kanssakulkija!

Tasan kolme viikkoa sitten muutin kaupunkiin, josta en tuntenut etukäteen ketään, paitsi pari vuosia sitten paikkakunnalta poismuuttanutta ystävääni. Mieleni oli kirkas ja avoin: vihdoin pääsisin pois omista tutuista ympyröistäni ja hektisestä ympäristöstä, jossa ihmiset kävelevät kadulla leveästi, tulevat suoraan kohti yrittäessäsi astua ulos junasta, eivätkä katso silmiin. Olin innoissani ja täynnä kuplivaa odotusta.

Ensivaikutelmani Torniosta on pelkästään positiivinen: kaunis merenrantakaupunki, josta on vain kivenheiton matka rajan toiselle puolelle Haaparantaan. Ihmiset ovat ystävällisiä ja helpommin lähestyttävimpiä kuin etelässä, ja kiireen tuntu päivittäisellä tasolla puuttuu täysin. Maisema koivuineen ja henkeäsalpaavine auringonlaskuineen on saanut minut arvostamaan kotimaamme luontoa entistä enemmän, sillä juuri luonto on asia, jota olen kaivannut kotiseudullani. Koen olevani enemmän kuin kotonani täällä, enkä usko enää tämän kokemuksen jälkeen palaavani Kallion levottomille kaduille.

On inhimillistä pyrkiä täydellisyyteen tai ainakin lähelle sitä silloin, kun kaikki elämässä muuttuu. Itse kuulun tähän ihmisryhmään, joka näkee aina kaikessa jotakin parannettavaa. Uuden työpaikan ja asuinpaikkakunnan varmistuessa päätin muuttaa kerralla kaiken: hiustenvärini, vapaa-ajanviettoni ja siinä sivussa toteuttaa pienen elämäntaparemontin. Näin jälkeenpäin ajatellen on ilmiselvää, että vähemmästäkin ihminen väsyy. Meitä ei ole luotu toiminaan kuin koneet, ja hyvä niin. Sitä varten ihminen on kehittänyt robotit.

Kuin vastalauseena, kehoni pisti jarrut pohjaan, ja huomasin kaiken uuden ja innostavan pitävän minua hereillä öisin, himoamaan sokerisia herkkuja jokaisessa vierailemassani hypermarketissa, sekä sohvan voittavan kävelylenkit pirteässä loppukesän illassa. Vaikka rakastan työtäni ja Torniota, en tunnista itseäni tästä kuvauksesta, ja siksi olen päättänyt toimia.

Sen sijaan, että piiskaisin itseäni lenkkipolulle tai syömään terveellisemmin, alan pitää itsestäni huolta ilman suurempia rajoituksia ja kieltoja. Oman kokemukseni ja tutkimustiedon valossa kieltäminen vain lisää mielihaluja rajoitettavaa asiaa kohtaan, mikä yleensä ei ole toivottua. Kun esimerkiksi suklaasta tekee pahiksen, sitä alkaa himoita vain entistä enemmän.

Ystäväni haastoi minut kävelyhaasteeseen, jossa palkintona on parempi olo, ei pienempi housukoko tai muu mitattava arvo. Kannustan sinuakin mukaan, sillä tässä ei lasketa hiki otsalla askelia. Päätavoite on, että liikunnasta tulisi itselle mielekäs, päivitäinen tapa. Ja mikä parasta, rentoutuminen ja herkuttelu on sallittu.

Innostavaa syksyä, muistakaa höllätä!